Motivaatiokolmoset. PART 1

Ajattelin, että motivaatiotani ylläpitääkseni kirjoitan kerran viikossa kolme asiaa, jotka kehoittavat (painostavat, rankasti) jatkamaan pienentymisprojektia. Muistuttaisin mahdollisia lukijoita, että puhun näissä vain itsestäni ja niistä asioista, jotka tekevät oman oloni huonoksi.

Tässä tulee ensimmäiset kolme.


1. Sukujuhlat

"Kenenkäs tyttöjä se sinä olet?", kysyy Pertti-setä. No niin, ei tunnista ei, vaikka 30 vuotta on minut tuntenut. Ei tarvitse varmaan kahta kertaa miettiä, mitä tulee ensimmäiseksi mieleen, kun postiluukusta tipahtaa kutsu sukujuhlille. Oli ne sitten häät, kuusikymppiset tai esimerkiksi perunannostajaiset*. Jos osa sukulaisista ei viime juhlissakaan kaksi vuotta sitten tunnistaneet, mikähän mahtaa olla reaktio nyt. Pakko se on silti aina etsiä ne laihentavimmat juhlatamineet ja suunnata paikalle testaamaan oma tunnistettavuus. Ja sitten hävettää, joka kerta.

Nyt kun jatkan sitkeästi projektiani, saatan muutaman vuoden päästä kävellä punaista mattoa sukujuhliin ja taustalla soi se Rihannan kertosäe "Shine bright like a diamond" ja ympärilläni vaan hohtaa. Ok, menin liian pitkälle. Ainahan sitä saa haaveilla.

* Kyllä, eräät sukulaisemme omistavat mittavat perunapellot ja pitävät joka vuosi koko suvun perunannostajaiset. Raastavin sydämin kaikki suvun jäsenet raahautuvat vuosi toisensa jälkeen suorittamaan "kevyttä" nostourakkaa heidän pelloilleen viikonlopun ajaksi, kukonlaulusta auringonlaskuun. Tästä syystä syksy ei ole aina se suvun ykkösvuodenaika. 

2. Julkiset kulkuvälineet

Kun elopaino heilahtaa yli satasen, on viimeinen hetki alkaa miettiä, miten asettelen itseni julkisen kulkuvälineen penkkiin. Jotkut kiloihinsa kyllästyneet ehkä tietävät sen tunteen, kun astuu bussiin, josta jokainen ikkunapaikka on vallattu. Hiki alkaa puskea pintaan ja yrität katseellasi etsiä kaikista ohuimman istujan, jonka viereen voit änkeytyä. Sitten siinä yrität varovasti ja kepeästi istahtaa viereen ja olla vyörymättä paksuine jalkoinesi ja käsivarsinesi kanssamatkustajan puolelle, ilman että raukka joutuu liimautumaan ikkunaan. Ei uskalla edes yrittää!

Tämä on erityisen haasteellista, mikäli sattuu olemaan vielä kantamuksia mukana. Useimmiten jäänkin käytäväpenkille ihan vaan "rennosti nojailemaan", eli olen vaan puoliksi siinä penkillä ja toinen jalka käytävällä tukena. Kyllä, tämä on tosi tarina. Vaikeudet ne on tälläkin ihmisellä.


3. Hikoilu 

Ei tarvitse olla iso ponnistus, kun huomaan suihkun jälkeen olevani kuin sademetsässä, jossa sillä hetkellä myös sataa. Meikkaaminen riittää minun tapauksessani. On aina niin mukavaa käydä hitaalla iltakävelyllä, kun seuralaiset painavat raikkaina eteenpäin ja itse vaan mietin koko ajan, mistä löydän seuraavan kuivan paperin. Nämä helteet eivät ole armoa antaneet.

Kyllä tietää töitä tehneensä, kun kiipeää kolme kerrosta ylöspäin ystävän luokse synttäreille. Siinä sitten yrität paniikissa kuivata kasvoja (mahdollisesti myös jalkoja, kaulaa, rinnuksia, kyynertaipeita..) ja pelastaa viimeisiäkin meikkivoiteen rippeitä, ennen kuin astut hengästyneenä koko juhlakansan eteen.


Kyllä motivaatio taas nousee! Pieni asioita, mutta silti niin suuria, ainakin minulle. Listasin huvin vuoksi näitä kipupisteitäni ja vartin sisään sain komean 60 kohdan listan. Palaan taas ensi viikolla motivaatio-, tsemppi-, nytkylläonnistutkolmosiin! :)


Ai niin, meinasi unohtua. Pakko vielä paljastaa teille yksinoikeudella mieltäni painanut asia. Muistattehan kun pari päivää sitten uutisoitiin tästä: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014081118563261_uu.shtml. En millään kehdannut oikaista asiaa Iltalehdelle, saati sitten havainnosta innostuneelle valastutkijalle, mutta minä se olin. Iltauinnilla vähän vaan kauempana Helsingin bikinihiekkarannoista. Antakaa anteeksi kohu. 


kuva